Mitä muuta ne voivat, kuin kivittää?

Ranskan muslimikortteiden tyttöjen kohtalo,
ja kapina.

Muslimimaissa, joissa sharia ja takapajuisuus hallitsevat, naiset elävät valvottuina koko elämänsä. Jos tyttö "hairahtuu" tai niin kuvitellaan, seurauksena voi olla tuskallinen kuolema raivoavan väkijoukon kivittämänä, oman perheen esiintyessä kaikkein verenhimoisimpana. Onko tämä peritty naisviha lieventynyt, vai vain muuttanut muotoaan islamilaisten muuttaessa Eurooppaan?

Mielellään kuvittelemme, että sivistyneen Euroopan maaperällä on ihmeitätekevä vaikutus maihimme muuttaneisiin muslimeihin. Että meidän valistunut seuramme murtaa sukupovia jatkuneen jäykkien asenteiden vallan. Ilmeisesti luulemme itsestämme liikoja, vaikka jotkut rohkeat yksilöt ovat nousseet sanomaan julkisesti sen mitä ajattelevat Islamista, kuten Ayaan Hirsi Ali. Tänään häntä seuraavat henkivartijat 24h vuorokaudessa.

Pariisin islamilaisten siirtolaisten asuttamien kortteleiden ja kerrostalojen tytöillä ei ole Ajaan Hirsi Alin sanavalmiutta, eikä pääsyä julkisuuden foorumeille. Juuri he kokivat -ja kokevat yhä- sen maailman joka muodostui Euroopan suurkaupunkeihin 1980-luvulla kiihtyneen maahanmuuton, oikeammin kansainvaelluksen, seurauksena. Koulunkäynti, työ ja pienet asunnot tekivät mahdottomaksi piilottaa tytöt arabimaiden tapaan näkymättömiin, pois julkisesta tilasta. Niinpä tapahtui se kehitys, jota maahanmuuttajien kotimaissa estettiin kaavuilla, burkhilla ja naisten sulkemisella kotiensa vangeiksi.

Naiset ja etenkin nuoret tytöt pyrkivät elämään lähes eurooppalaista elämää, tai olivat pakotettuja siihen. Miesten asenteet eivät olleet kehittyneet yhtään, tai jos olivat, niin huonompaan suuntaan. Islamilaisista maista Eurooppaan suuntautuneen ryntäyksen mukana tänne tekevät tuloaan kaikki sikäläisiä naisia vaanivat kauheudet, "kunniamurhat", lähettäminen Suomesta kotimaahansa silvottavaksi, jne., mutta myös sellaiset vastenmieliset ilmiöt, joita ei siellä ollutkaan. Vasta Samira Bellilin tuodessa elämänsä ja kohtalonsa julkisuuteen, useimmat eurooppalaiset saivat tietää suurkaupunkiemme muslimityttöjen helvetistä.



Algerialaissyntyiset vanhemmat erosivat Samiran ollessa vain vuoden ikäinen. Yksinhuoltajaäiti ei pystynyt valvomaan perinteisiä islamilais-arvoja vastaan kapinoivaa murrosikäistä tytärtään. Samira kohtasi 13-vuotiaana "suuren rakkauden". Ainakin hän luuli niin.

Poikaystävä oli 19-vuotias. Rakastunut tyttö suostui menemään poikaystävänsä kanssa haisevaan kellariin. Mutta helvetti alkoi, kun poikaystävä lähti ja avasi kellarin oven kaikille kavereilleen, jotka odottivat vuoroaan.
"Vain kymmenen minuuttia aikaisemmin nauroimme yhdessä", Samira kertoo. Pari päivää tämän jälkeen ensimmäiseen joukkoraiskaukseen osallistunut paikallinen "pomo" yllätti tytön paikallisjunassa.

"Jos puhut asiasta kenellekään, poltan koko perheesi", hän uhkasi.
Kuukautta myöhemmin Samira törmäsi taas junassa erääseen joukkoraiskaukseen osallistuneeseen tyyppiin, väkivaltaisimpaan heistä. Tämä raahasi Samiran hiuksista kiskoen ulos junasta, muiden matkustajien katsoessa toisaalle, ja hänet joukkoraiskattiin uudelleen.

"Minut oli raiskattu kolmen tutun henkilön toimesta, mutta en voinut sanoa mitään, sillä kulttuurissamme perheesi menettää kunniansa jos sinulta viedään neitsyys", kertoo Samira. "Joten pysyin vaiti ja raiskaukset jatkuivat..."

Tyttö piti kaiken sisällään vuosikausia. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan "kellarihuora". Korttelin pojat, siirtolaisperheistä lähtöisin kuten uhrinsakin, ottivat tavakseen raahata keskenkasvuisen tytön toinen toistaan haisevimpiin kellareihin tai autotalleihin. Joskus he tarjosivat "palkkioksi" lounaan tai kolikon.

Samiran vaikeneminen päättyi, kun hänen kaksi ystävätärtään kertoivat tämän saman nuorukaisen raiskanneen myös heidät. Huolimatta siitä, että tyttöjä oli uhkailtu mm. pikkusisarien vahingoittamisella, Samira käynnisti oikeusprosessin, jonka päätteeksi kyseinen nuorimies sai kahdeksan vuoden tuomion.

Kun Samiran perheelle selvisi, että tytär oli raiskattu, perhe tuomitsi ja hylkäsi hänet, ajoi kodista kadulle, ja naapurit käänsivät selkänsä. "Ihmiset lähiön ulkopuolella eivät tiedä mitä täällä tehdään", kirjoitti Samira, "ja kaikki täällä tietävät mutta he eivät sano mitään".

Kellarihuora kirjoitti kirjan

Samira kätki kaiken tämän sisimpäänsä vuosikausiksi. Kun hän vihdoin päätti purkautua, isä halveksi, ja poliisit syyllistivät tytön siksi, ettei tämä ollut totellut vanhempiaan, samoin sosiaalitoimisto .

Huume- ja alkoholikierteeseen jouduttuaan, kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen, Samira päätti ponnistaa pinnalle psykoterapian avulla. Hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaa kokemuksistaan, auttaakseen kohtalosisariaan.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Samirasta tuli "Ni Putes - ni Soumises" ("Ei huoria, ei alistettuja") -liikkeen henkilöitymä julkisuudessa. Samira kertoo:

“Lille:ssä 80 miestä joukkoraiskasi 13-vuotiaan tytön. Toisinaan miehiä oli 80, 50 tai 10. Tämä on äärimmäisen kauheaa,” ... “Argenteuil:in tapauksessa nuori nainen raiskattiin koulussa. Tottakai jokainen tiesi, mutta näitä nuoria miehiä pelättiin ja kaikki sulkivat silmänsä. Tämä on rauhan hinta ghetoissa.”

Argenteulin tapauksessa, jossa 15-vuotiaan joukkoraiskaamisesta kahden kuukauden ajan tuomittiin kahdeksantoista poikaa, tuomion lukeminen muutti oikeussalin hullujenhuoneeksi. Tuomittujen poikien äitien raktiot shokeerasivat koko Ranskaa:

"Te kutsutte tätä oikeudeksi! Seitsemän vuotta vankilaa jostain suuseksistä", sanoi yksi äideistä. "Tämän tytön kuuluisi olla kaltereiden takana."

Aboubacar, joka oli yksi tuomituista -ei raiskauksesta vaan siitä että tiesi siitä mutta ei tehnyt mitään sen estämiseksi- sanoi: "Jos elät naapurustossa joka on näin ankea ja kova, et voi puuttua toisten tekemisiin ellet halua laittaa omaa elämääsi peliin."

Sosiaalityöntekijä Nadir Doudane arvelee, että "johtuu traditioista, että pojat ajattelevat että tyttöjä voi kohdella tällä tavalla, .. tämä ei ole Ranskaa".

Se mikä Doudanea todella huolestuttaa, on että islamilaiset fundamentalistit ovat ottamassa hyödyn tästä turhautuneisuudesta: "Fundamentalistit sanovat nuorille: 'Me voimme auttaa sinua löytämään työtä. Me voimme auttaa sinua olemaan ylpeä siitä mitä olet.' Tämä se syy miksi he menestyvät täällä niin hyvin."

Lähiöissä fundamentalistien vaikutus on kasvamassa vahvemmaksi. He ovat nyt ottaneet kohteekseen ghettojen nuoret, ja monissa lähiöiden moskeijoissa saarnataan fundamentalistien sanomaa.

Tästä on kysymys, kun eräs ranskalaisen moskeijan vaikutusvaltainen imaami neuvoi miten miesten tulee kohdella vaimojaan: "Jos nainen ei tottele miestään, hänen aviomiehensä voi piestä (beat) häntä niin kauan ettei vaimo löydä nenäänsä, silmiään ja korviaan. Tämä on osa uskontoamme."

Kun Islamin auktoriteetit kiistävät noin jyrkästi naisten ihmisarvon, ei lähiöiden välinpitämättömyys "hairahtuneiden" nuorten tyttöjen kohtelua kohtaan ole mitenkään yllättävää: Nuoret "gangstat" raiskaavat ja yhteisö vaikenee.
Samiran kirja löi ensimmäisen särön tämän vaikenemisen monoliittiin, ja kansalaisliike seksuaalista väkivaltaa vastaan syntyi spontaanisti.

Nuoret naiset, jotka olivat vaienneet pelätessään häpeää ja hylätyksitulemista perheidensä taholta, täyttivät nyt kokoussalit, kertoen kokemistaan asioista.
Eräässä keskustelutilaisuudessa nuori mies kysyi Samiralta: "Mitä pahaa on gang-bangissä (kimppa-kiva)?" Katsoen suoraan kysyjään Samira vastasi: "Kuulehan, kaveri, se ei ollut "gang-bang", minut joukkoraiskaittiin. Tuliko selväksi?"

Samiran tarina on selviytyjän tarina. Mutta se sisältää kaikki lukemattomien toisella tavalla päättyneiden tarinoiden ainekset: Samiran "poikaystävä" käytti hänen luottamustaan hyväkseen, mursi hänen itsekunnioituksensa raa´alla tavalla, ja sai Samiran näkemään itsensä huonona. Hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänelle tapahtuu.

Juuri näin toimivat kaikissa maissa kaikki nuorten tyttöjen vahingoittajat ja hyväksikäyttäjät. Se mitä Samiralle tapahtui kellareissa, oli "hänen oma syynsä". Ympäristö istutti Samiraan tämän asenteen hiljaisella vaikenemisellaan ja merkitsevillä katseilla. Paikallinen poikajengi sai nyt helpon panopuun, jonka mieli oli murrettu.

Mikä oli pojille hauskaa, oli Samiralle helvettiä. Hänen elämänsä oli päivittäistä sosiaalista kivitystä, häpeärangaistusta hänen "huonoudestaan".



Ranskalaisessa esikaupunkislangissa on joukkoraiskausta merkitsevä oma sana: Tournantes. Samira Bellil otti sen kirjansa nimeen. Hän oli vapautunut "huonoudestaan", eikä hävennyt itseään. Muut olivat toimineet väärin, ei hän. Hän oli voittaja.

Euroopan suurkaupunkien islamilaisille on varsin tuttu sellainen sana kuin "marttyyri". He kuulevat sen päivittäin ajattelivat he asioista mitä tahansa. Heidän imaaminsa puhuvat kaunein sanoin palestiinalaisista nuorista, jotka ovat kuolleet väkivaltaisen kuoleman jonkin abstraktion puolesta, -väkivaltaisen heille ja väkivaltaisen heidän ympärillään olleille.

Tarkoittaako "marttyyrius" siis itsepetosta joka kärjistyy itsetuhoon, ihmisvihan triumfiin? Samira Bellilin kohdalla emme siis voi käyttää tätä sanaa. Kuten emme Ruotsissa surmatun Fadime Sahindalinkaan kohdalla. He ovat moraalisia voittajia. Heidän heikkoutensa kasvoi voimaksi.

Kirja julkaistiin alkuperäisversiona, jokainen sana on Samiran oma. Kirja on julma ja armoton kuvaus esikaupunkien elämästä, jossa hienoja sanontoja ei viljellä.
"Annan sen tapahtua. Kuin robotti. Totun siihen. En puolusta itseäni. Lattia on iljettävä, se on kylmä, se on kostea, se haisee. Minä tunnen, tunnen kuinka selkäni muuttuu jääkylmäksi, mutta häntä, häntä minä en tunne. Makaan siellä hervottomana, en ole enää ruumiissani. Kuten edelliselläkin kerralla pakenen täältä, pakenen häneltä mieleeni... "Oliko hyvää?" Sinä kysyt minulta, oliko hyvää! Voisin oksentaa! Se on vastaus jonka haluaisin antaa sinulle, paskiainen!"

Vain pari kuukautta Samiran kirjan julkaisun ja sen herättämän kohun jälkeen 17-vuotias Sohane Benziane löytyi Pariisin esikaupungin roskien joukosta kuolleena. Mustasukkainen poikakaveri oli valellut tyttöystävänsä bensalla ja sytyttänyt tämän tuleen. Polttanut elävältä.




Samiran kirja ja Sohanen kuolema synnyttivät valtaisan raivon. Pariisin esikaupunkien vaiennetut naiset kokoontuivat "Ni putes, ni soumises" -liikkeeksi , jonka näkyvimpänä edustajana toimi Samira Bellil.
Hänet nähtiin mielenosoituksissa ja lehdistötilaisuuksissa hiukset aukikammattuina, itsevarmana ja tinkimättömänä.

Naiset, jotka marssivat kaduilla näyttäen omat mielipiteensä ja omat kasvonsa, 'Ni putes, ni soumises' -tunnuksen alla, olivat erilainen "kansalaisliike", kuin mihin oli totuttu: He eivät olleet joutilaita hyväoloisia, jotka valitsevat listasta "hyvän asian" jonka puolesta tänään hillua ja nähdä itsensä parempana ihmisenä. He olivat asianosaiset itse. Emme tiedä miten on tänään.

Samira oli voittanut, noussut ylös henkilökohtaisesta katakombistaan, muuttanut häpeänsä ylpeydekseen, ja syytti nyt välinpitämättömyydellään hänet tuominnutta yhteisöä puolustaen tuhansia saman kohtalon kokeneita kanssasisariaan.

Sohanen muistotilaisuudesta:




"Muslimihuivit suojaavat kielletyissä kaupungeissa.

Samira on vain eräs Ranskan suurkaupunkien tai köyhien lähiöiden levottomien kortteleiden ns. kiellettyjen kaupunkien, "Cités interdites", väkivallan uhreista.
Nuorten tyttöjen raiskaustapaukset lisääntyvät parinkymmenen prosentin vuosivauhdilla lähinnä pohjoisafrikkalaisten asuttamissa esikaupungeissa. Poliisit tai lääkärit eivät uskalla enää käydä jengiytyneiden miesten itsevaltaisesti hallitsemissa kortteleissa. Siksi monet nuoret musliminaiset käyttävät vapaaehtoisesti mahdollisimman peittävää huivia. Se suojelee heitä miesten väkivallalta. Jos nainen esiintyy vapaasti, meikkaa ja jopa flirttailee, hän on "huora" pute. Joka joidenkin mielestä on oikeus raiskata.

Samira Bellilin sanomaa:
"Ne vaihtavat tyttöjä kuin CD-levyjä tai teepaitoja."
"Tässä helvetin citéssä kaikki miehet tulee kuin samasta muotista."
"Mitä tällaisista esikaupungeista voi toivoa, kun pojat on yökaudet ulkona, tytöt sisällä, harva uskaltaa käydä koulua ? Jos poika lukee kirjaa, hänet leimataan heti homoksi." (Ranskan radion keskusteluohjelmassa)

Lainaukset:
Tuulikki Muller ja Marylène Lenfant le 15 septembre 2004
http://books.guardian.co.uk/obituaries/story/0,11617,1303227,00.html
http://www.cbsnews.com/stories/2004/05/13/60minutes/main617270.shtml
http://www.niputesnisoumises.com




Samira Bellil
27.11.1972 - 04.09.2004











Samira Bellilin kokema ja rohkeasti kuvaama todellisuus onkin 1:1 ns. gansta-"kulttuurista"?!

Arabimiehen kunniakäsityksen vääristyneisyys ei ole ainoa syy Euroopan islamilaistuneiden lähiöiden tyttöjen tragedioihin, vaan ilmiöön liittyy jotakin jota ei esiintynyt arabimaissa: Urbaanin rappiomaailman normiton ja moraaliton elämäntapa, joka on syntynyt rikollisten ja vetelehtijöiden dominoimassa loismaisessa maailmassa, joka ei tuota mitään hyödyllistä, eikä ylläpidä itseään, vaan perustuu ympäröivän yhteiskunnan kuppaamiseen sosiaalin luukuttamisella ja rikoksilla. Tälläinen todellisuus vallitsee lännen "monikulttuurisissa" suurkaupungeissa, niiden "ghetoissa".

Tämän USA:n suurkaupunkeihin syntyneen rappeutumis-ilmiön nosti juurettomien ja vaikutuksille-alttiiden ihailun kohteeksi musiikki- ja viihde-bizneksen markkinointikoneisto. Se myy tuotteitaan miesnäkökulmaisen seksin avulla, ja markkinoi samalla ylikorostuneita macho-asenteita.

Killtokuvien taakse jää sitten Samira Bellilin kuvaama todellisuus.

Kaupallisesti värittyneen ja heille käsittämättömän länsimaisen kullttuurin keskellä maahanmuuttaja-nuori ottaa 1:1 kaiken mikä hänen verkkokalvoilleen piirtyy, eli tajunnantäyttö-tuotteiden mahdollinen ironia jää heiltä huomaamatta: He näkevät näissä sanoituksissa ja levynkansissa sen "todellisen elämän": Naiset ovat aina-otettavia Bitch-hahmoja, joille saa tehdä mitä vaan ja jotka jaetaan kavereiden kanssa: "It ain´t no fun if my homies can´t have non", "ei ole hauskaa ellei kaverit saa myös..." ("Snoop Dogg" 1993; Naomi Klein: "No Logo", s.117)

Ilman itselleen tutun kulttuuriympäristön tukea, kiinnittymättä eurooppalaiseen elämäntapaan, Lähi-Idästä ja Afrikasta tulleet nuoret ovat täysin kaupallisen tajunnantäyttöteollisuuden armoilla, vailla niin minkäänlaista vastustuskykyä.

Heidän mieleensä on USA:n slummeista poimitun musiikin mukana syöpynyt myös sen synnyttäneen ympäristön arvomaailma, jossa menestys on tärkeämpi kuin sen antaneiden keinojen moraalisuus.



Ensimmäinen saapumiserä slummi-kätkätyksen (ns. "räp") kaupallisia esittäjiä on jo päätynyt ganstojen taivaaseen ammuttuaan toisensa hengiltä, kun "ganstan" voi ottaa pois kaduilta, mutta katua ei saa pois ganstasta. Euroopan suurkaupunkien maahanmuuttaja-nuoret ovat siellä kaduilla, minkä heidän mielensä saattaisi ehkä sietääkin, jos he voisivat katsoa ihaillen ja ylpeinä vanhempiaan. Kun vanhempi sukupolvi "luukuttaa fattaa" siinä kuin nuorempikin, ei tarvittavaa auktoriteettia löydy.

Miten Pariisissa tai Espoossa asuva maahanmuuttaja-nuori voi pitää oman perheensä arvomaailmaa omaksumisen arvoisena, kun sillä ei nyky-ympäristössä menesty? Menestyvät ja kovat jätkät ovat niillä samoilla kaduilla, ja he diilaavat huumeita, ratkovat välinsä väkivallalla, ja suhtautuvat nais-sukupuoleen käyttöesineenä. Sekä oman ryhmän että valtaväestön

Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttaja- nuoret putoavat kahden kulttuurin väliin saamatta tukea mistään, ja ainoat identiteetin tarjoajat ovat oman ikäluokan jengit ja kaupallisen virtuaalimaailman harhakuvat. Tältä pohjalta päädytään siihen helvettiin, jonka Samira Bellil koki ja kuvasi.

Arabi- ja muslimikulttuurin mieskeskeisyys helpottaa hip-hop- ja gansta-maailman machouden ja naisten esineellistämisen omaksumista, ja yhdessä nämä ilmiöt tuottavat sen sairaan maailman, jota vastaan Samira ja Ni putes, ni Soumises -liikkeen naiset nousivat. Osaammeko edes nähdä Samira Bellilin ratkaisun radikaalisuutta? Tulemalla julkisuuteen kohtalonsa kanssa, -petetty, raiskattu, halvennettu, alistettu, itse-inhoon tuomittu- hän teki sen muiden saman kokeneiden puolesta. Hän antoi häpeän voittamiselle kasvot.











- Mielestäni meillä on mukava tunnelma, yksi rehtoreista sanoi Aftonbladetille.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2009082010113647_ul.shtml